I’m Thinking Of Ending Things on elokuva fragmentaarisuudesta ja muistista

I’m Thinking Of Ending Things

Ohjaus ja käsikirjoitus: Charlie Kaufman

Alkuperäisteos: Ian Reid

Pääosissa:  Jesse Plemons,  Jessie Buckley, Toni Collette & David Thewlis

Charlie Kaufmanin uutuus I’m Thinkinf Of Ending Things on Netflix-perheeseen adoptoitu käytöshäiriöinen sisarpuoli. Sopeutumaton, joka suuntaan aukeava, tyylilajeja sotkeva mestariteos, joka pitää sisällään elokuvahistorian hienoimman autokeskustelun. Minulle elokuva oli ennen kaikkea kertomus ihmisen fragmentaarisuudesta ja muistista. Siitä kuka hallitsee lopulta sisäisten äänien, hahmojen ja versioiden absurdia kauhujen teatteria.

Näin ollen elämä on loputonta lumisateen katsomista vanhasta televisiosta. Absurdia, järjetöntä ja hallitsematonta. Sama lumisade jatkuu melkein koko elokuvan luoden tapahtumille surrealistisen ja viattoman lavasteen. Sellainen kuin on päämme sisältö, sillä elokuvan matka on metafora sille miten kuljemme muistin avulla ajassa loputtomien versioidemme läpi kohti — niin mitä? 

Tämä nyrjähtäneisyys luo elokuvaan kauhun elementit. Elokuvan katsominen pakottaa menettämään hallinnan ja samalla Kaufman irvailee loputtomalle tarpeellemme etsiä turvaa monomyytistä ja luoda koheeseja tarinoita itsestämme. Lopulta muisti valemuistoineen ja haavoittuneisuuksineen hallitsee tätä prosessia ja ihmisepisodit näyttäytyvät meille alati muuttuvina riippuen siitä, missä ajassa tai tilassa ne kohtaamme. Myös omat sisäiset äänet ja jännitteet ovat ristiriitaisia. Jaken sisältä löytyy myös misogyyni porsas ja alistaja. Mies kuin loppukohtauksen sika ja alati tilasta kamppailevat puolet. Ehkä koko elokuvan henkilöt ovat Jaken fragmentteja, enkä nyt viittaa persoonallisuuden jakautumiseen.

Se että pidämme sisällämme useita versioita itsestämme on Kaufmanille tuttua jo Being John Malkovich-elokuvasta. Vaikka elokuvan sisällä viitataan Tolstoihin ja David Foster Wallaceen, ei voi olla huomaamatta moniäänisyyden yhteyttä Dostojevskiin. Viitteitä filosofiaan, kirjallisuuteen ja taiteeseen on yllin kyllin, joten katsottavaa riittää toisellekin kerralle. Tosin osa on luotu varmasti harhauttamaan ja sotkemaan katsoja, sillä elokuva haluaa myös kirjallisin keinoin pudottaa turpean katsojan valtaistuimelta, joka on rakennettu vain ehjistä tarinoista. Suuri kunnia tästä kuuluu myös Iain Reidille, joka on kirjoittanut alkuperäisteoksen. Kaikilla viittauksilla on silti merkityksensä, sillä ne kertovat, että kuva todellisuudestamme koostuu irrallisista palasista ja kuvavirroista: siitä mitä katsomme, luemme ja niistä suhteista, jotka meitä ympäröivät.

Elokuva vastaa täydellisesti esteettistä makuani ja on mainio lisäys siihen keskusteluun, mitä käydään julkisesti taiteen merkityksestä ja tehtävästä. Tarinataloutta on ravisteltu toki ennenkin mutta Kaufmanin uutuus tekee sen niin taitavasti, eri sävyin ja mieleen tunkeutuen, että se saa aina niin inhottavan maanantain tuntumaan toivotun turvalliselta. Se muistuttaa myös siitä, miten ambivalenssi ihminen on kaikkine äänineen ja kerroksineen. 

Äänien, muiston ja tarinan teemasta voivat kiinnostuneet jatkaa näihin kirjoihin:

Fernyhough, Charles: Pieces of Light — How the New Science of MEMORY Illuminates the Stories We Tell About Our Pasts
Fernyhough, Charles: The Voices Within — The History And Science of How We Talk To Ourselves
Strawson, Galen: Against Narrativity