Lastensuojelun kuplat osoittavat, miten väärin suhtaudumme asiakkaisiin

Tällä hetkellä lastensuojelussa puhutaan muuttuneesta lainsäädännöstä ja lapsen oikeuksien suhteesta lastensuojelun suojelevaan tehtävään. Keskustelua käydään koulutuksissa, työnohjauksissa ja lounaspöydissä. Hyvä niin, sillä näyttäisi siltä, että lapsen oikeuksia ja päätäntävaltaa korostavat muutokset ovat kuplauttaneet ja polarisoineet kenttää.  Uuden lainsäädännön tuomia muutoksia voi kiitellä, jos ymmärtää lastensuojelun historiallisen paradigman, johon on sisältynyt vallankäyttöä, väärää suojelua ja asiakkaan äänen tukahduttamista. Menneet vuosikymmenet ovat luoneet myös oikeutuksen käyttää kovia, jopa mielivaltaisia otteita, kunhan ne on selitetty kasvatukseksi. 

Stanfordin ja Milgramin kokeet osoittavat varsin hyvin, että ihminen on melko altis toimimaan moraalisten periaatteidensa vastaisesti, jos valtaa ja auktoriteettia lisätään. Samoin empatian tiedetään pienenevän vallan kasvaessa. Yksittäisen työntekijän tulkinnalla tai sosiaalityöntekijän päätöksellä on voi olla liian suuri painoarvo. Tarvitaan sitovampia arvoja, kertomuksia ja ymmärrystä oikeuksista. Se vaatii keskustelua, reflektiota, ajattelun kypsymistä ja myös sen muuttamista, miten puhumme lapsista ja nuorista lastensuojelun viitekehyksessä. 

Lastensuojelulain painotukset ja reaktiot muutoksiin osoittavat lastensuojelun suurimman puutteen: työskentelytavan etäisyys dialogisuudesta.

Silloin kun oikeuksia korostava linja nähdään työkalujen puutteena, etsitään ratkaisuja. Ovatko ratkaisut todella olleet hyviä, vai perustavatko ”toimivat käytänteet” kaikkeen siihen, miten lapsi tai nuori on nähty hoidossa toimenpiteiden jatkumona? Näiden jatkumoiden tilalle me tarvitsemme dialogista ajattelua. 

Dialogisuuden ydin löytyy filosofi Martin Buberin ajatuksista, joita voisi tässä yhteydessä soveltaa seuraavalla tavalla: Lastensuojelun sisään rakennettu suojelutehtävä, jossa joudutaan käyttämään valtaa ja rajoitteita, ei tarkoita sitä, että työntekijän ei pitäisi tunnistaa taipumustaan esineellistää asiakasta. Huolimatta lastensuojelun rajoittavasta tehtävästä, tulisi sen rinnalle ja sijaan etsiä koko ajan parempia hetkiä, keinoja ja tapoja dialogiselle kohtaamiselle. Vaikka Buberin mukaan emme voi elää pelkässä läsnäolossa, tulee meidän kyseenalaistaa jatkuvasti sitä tapaa, miten kyseenalaistamme itsemme, valtarakenteemme ja tapamme käydä dialogia. 

Lastensuojelun tavoitteet, vaikka ne yhteisessä pöydässä asetettaisiin, ovat usein irrallisia asiakkaan todellisuudesta. Anthony Giddens kiteyttää asian seuraavasti: ”Kun ihmisellä on kyky saada aikaan vaikutus olemassa olevaan asiantilaan, merkitsee se sitä, että hän käyttää jonkinlaista valtaa”. Sijoituksen lähtökohta on aina vallassa, mutta vallan tunnistamisen kautta asetelma voidaan tarvittaessa muuttaa diaologisemmaksi.

Kolmas diaolgisuuteen keskeisesti vaikuttava hahmo on ollut Mihail Bahtin, joka oli kirjallisuuden tutkija. Bahtinin perusajatuksiin kuului polyfonia. Samaan aikaan äänessä voi olla oma puhe ja vieras puhe, monta puhetta. Monessa arjen tilanteessa pyritään oikaisemaan ensin oma sisäinen dialogi, ajan puutteen vuoksi koko työryhmän dialogi tai keskustelu asiakkaan itsensä kanssa. Tällainen yksioikoinen tapa päättää asioita ei voi olla lastensuojelutyön kohtaamisen ytimenä, vaan jokaisen toimenpiteen taustalla tulisi olla moniääninen dialogi.

Se että puhumme moniäänisesti edellyttää myös sitä, että puhumme kunnioittavasti. Filosofi Michel Foucault näki diskurssien muovaavan puheensa kohteita. Silloin keskeistä on se tapa, jolla kerromme, koemme ja puhumme asiakkaista. Siihen lastensuojelun viimeaikainen keskustelu on pyrkinyt, ei keinottomuuteen. Työskentelin viime kesänä konfliktialueella Palestiinassa ja kiinnitin siellä jatkuvasti huomiota siihen, miten ihmisoikeuksien opettaminen oli osa erilaisia interventioita. Konfliktitilanteet arjessa eivät ole törmäyksiä oireen ja keinottomuuden kanssa, vaan mahdollisuus opettaa oikeuksia, joiden rikkominen on alunperin johtanut lastensuojelun toimenpiteisiin. 

Kaiken muun lisäksi dialogisen ajattelun juurtuminen lastensuojeluun vaatii oppimisen ja kypsymisen kehittymistä. Harvardin psykologina työskentelevä Robert Kegan käyttää käsitteitä I am (minä olen) ja I have (minulla on) kuvaamaan kypsymistä. Tämä on yksi reflektiivisen ajattelun ja oppimisen perusasia. Meidän pitää luopua tunneperustaisesta päätöksentekomallista, esineellistämisestä ja tutkia tilannetta enemmän ”Minulla on” – positiosta, moniäänisesti.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä alaikäisen suojelutehtävää joudutaan toteuttamaan myös rajoitteiden kautta. Vuorovaikutuskeskeisyyttä korostavasta puheesta unohtuu helposti, että meillä on olemassa asiakasryhmiä, jotka soveltuvat huonosti avoimeen hoitomalliin. Tällaisia tilanteita nuoren elämässä voi olla esimerkiksi addiktio, jossa neuraaliset vetovoimatekijät ajavat nuorta pois hoidon rakenteista niin, että edes läsnäoloa, jossa dialogi voisi syntyä, ei ole. Vaikka nuoruusikäisiä ei diagnosoida vielä esimerkiksi sosiopatiasta tai psykopatista, on meillä hoidettavana myös nuoria, joilla on muutaman vuoden päästä aikuistumisesta suuri todennäköisyys saada tämä diagnoosi. Näistä usein vaietaan ja asiasta tulee tabu, jota on ihmetelty Ruotsissa asti. Vaikka käytän esimerkkinä näitä tilanteita, en pyri kategorisoimaan. Silti on kaikkien tiedossa, että nämä nuoret käännytetään parin päivän päästä pois psykiatriselta osastolta ja heille mahdollisesti soveltuvat erityisen hoidon osastot ovat usein täynnä. Syntyy joukko kiertolaisia, jotka kulkevat paikasta toiseen ilman, että haitallista kehitystä pystytään pysäyttämään. Osa heistä on karkailun takia myös hoidon ulottumattomissa.

Haastattelin muutama vuosi sitten neljää nuorta erästä julkaisua varten. Nuorten kokemus lastensuojelusta oli yhteinen: ”Mitä hyötyä on paikasta, jossa ei pystytä pysäyttämään?” Pitäisikö tunneperäisen kokemustiedon vaikuttaa enemmän päätöksiin mahdollisuudesta rajoittaa? Ei välttämättä, vaan ennen kaikkea dialogisuuden kehittämiseen. Näitä ääniä on kuultu liian vähän.

Lastensuojeluun kuten kaikkeen auttamistyöhön pesiytyy helposti myös liikaymmärtämisen ilmiöitä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi laitoksen sisällä tapahtuvat kiusaamisilmiöt, jolloin keinottomuuden kokemus synnyttää pahimmillaan sen väkivaltaisen rakenteen toistoa, jolta lasta tai nuorta on pyritty sijoituksella suojelemaan. Sosiaalisen median pikaoikeudenkäynnit ovat luoneet myös epävarmuutta kentälle. Se mikä ennen oli oikein, voi nykyään olla jo rikkomus. Suhteellisuus ja uusi arvoympäristö vaativat työntekijältä yhä enemmän suhteellisuudentajua, historian ja arvojen ymmärrystä. Näissä tilanteissa journalistiset kärjistykset tarjoavat moninäkökulmaisuuden sijaan helposti yksiä totuuksia. 

Vaikeat marginaalitilanteet eivät kuitenkaan riitä perusteluksi sille, että lastensuojelussa tarvitaan yhä dialogisempaa ja reflektiivisempää työotetta. Työntekijöiden tulisi olla ensin tietoisia päätöksen teon taustalla vaikuttavista arvoista, käyttöteorioista ja työryhmän toiminnasta, joiden avulla pystytään tarkastelemaan oletuksia. Dialogisuus vaatii kuitenkin myös opitun unohtamista. C.G Jungia mukaillen meidän tulee opetella teoriat hyvin, mutta unohtaa ne kun kohtaamme elävän ihmisen.

Nykyinen keskustelu lastensuojelussa osoittaa yhteiskunnallisia ja yksilöllisiä haavoittuvuustekijöitä, jopa paradokseja ja ristiriitoja, mutta myös sen, miten me puhumme ja ajattelemme asiakkaistamme. Huolimatta oireista ja vaikeista tilanteista, tulisi dialogiselle kohtaamiselle löytää jatkuvasti sijaa arjessa. Muutos lähtee pysähtymisestä ja tiedostamisesta, siitä

a. Minkälaista kieltä käytämme asiakkaasta

b. Asetummeko kuuntelemaan hänen totuuttaan, vai pidämmekö kiinni omasta totuuskäsityksestä, joka on annettu meille osana rakenteita

c. Patologisoimmeko asiakkaita kielen avulla kuvaamalla heitä ”mahdottomiksi”

d. Näemmekö ihmisen lopulta kohteen (se) vai subjektina / suhteena (sinä)

e. Asetammeko kohtaamisessa oman tulkintamme ristiriitaan asiakkaan, tiimin tai oman sisäisen kriittisen äänen kanssa

f. Pyrimmekö jatkuvaan reflektioon 

Jos jokin tässä kirjoitettu ei jäsenny yhdeksi totuudeksi, älä edes yritä sitä, vaan kohtaa asiakkaasi juuri näin, tietämättömänä!

Jussi Sudenlehti

Psykoterapeutti, kirjailija