Image: Iholla

Image, joulukuun 2019 tuplanumero

Läheisyyden osoittaminen kosketuksella on osoittautunut suomalaismiehille hankalaksi sukupolvesta toiseen. Tätä käsitellään ja murretaan koreografi Hanna Brotheruksen tanssiryhmässä ja -teoksessa.

Istun sohvalla poikani kanssa ja luen Jean Genetin Querellea välillä ulos katsellen, kun suuri vesilammikko kasvaa risteyksessä niin, että loputtomat sateet hautaavat pian jalkakäytävän alleen. Silitän poikani niskaa. Se on pieni niska, kaksi ohuen köyden paksuista lihasta ja pehmeä iho. Hän pyörittelee säärikarvoistani pieniä rastoja samaan aikaan, kun Ninjagon maassa käydään loputonta hyvän ja pahan taistelua. Hänen maailmassaan kamppailu tapahtuu animaatiossa.  

Teemme tätä luonnollisesti ja vierekkäin, ymmärtämättä, että kosketus on meille etuoikeus. 

Toista oli ennen. Vaikka nostalgiariippuvaisille vanhoina hyvinä aikoina kaikki oli paremmin, roikkuu Suomen historian päällä sodan kokoinen pilvi, jonka uskotaan vaikuttaneen siihen, millä tavalla miehet voivat koskea toisiaan ja osoittaa läheisyyttä toisilleen. Kosketus on osa tunneilmaisua ja miesten tunneilmaisun puutteesta on puhuttu kulttuurissamme Suomessa jo pitkään. 

”Yhteys toiseen mieheen syntyi hiljalleen, kun kosketimme toisen käsiä, päätä ja hiuksia ja nojailimme toistemme selkiin. Siinä syntyvän luottamuksen päätepiste oli olla aikuisen sylissä kuin lapsi”, kertoo Teatterikorkeakoulun aulassa istuva 66-vuotias Kari, jota haastattelen juttua varten. Kari on itkenyt ääneen tämän viikon tanssiharjoituksissa ensimmäistä kertaa viiteenkymmeneen vuoteen.

Hän on osallistunut tanssija, ohjaaja ja koreografi Hanna Brotheruksen miehille tarkoitettuun tanssiryhmään, jossa työskennellään liikkeen kautta tutkien ja harjoitellen koskettamista. Ryhmän jäsenten ikähaitari on suuri, sillä nuorin osallistuja on kaksitoista ja iäkkäin kahdeksankymmentäviisi.

—

Harjoitukset alkavat Teatterikorkeakoulun tanssisalissa, jossa eri ikäiset ja eri kulttuureista tulevat miehet venyttelevät, vetelehtivät ja tanssivat. Miehet käyvät tervehtimässä toisiaan koskettaen ja halaten riippuen siitä, kuka milläkin tuulella on. Saan osallistua harjoituksen alkuun ja aloitamme tunnin istumalla ringissä ja puhumme siitä miltä keho tänään tuntuu. Arviolta isoisäni ikäinen mies kertoo kehostaan. Se on vierasta, sillä en ole kuullut sen ikäisen miehen puhuvan noin. Aivan kuin joku sanoisi repliikin näyttämöllä. 

”Ensimmäinen ja viimeinen kosketus elämästä on kehollinen” Brotherus kiteyttää, ja liike on valmis alkamaan. 

Koko jutun löydät Imagen numerosta 11/2019

Juttu luettavissa nyt myös ilmaiseksi diginä täältä: https://www.apu.fi/artikkelit/onko-jarjen-vallankumous-saanut-meidat-unohtamaan-kosketuksen-merkityksen