Antisankarimyytti

Jokeri

Alkuperäisnimi: Joker

Ohjaus: Todd Phillips

Käsikirjoitus: Todd Phillips & Scott Silver

Pääosissa: Robert De Niro, Joaquin Phoenix, Zazie Beetz & Frances Conroy

Sisältää juonipaljastuksia

Jokeri on postmoderni some-elokuva, joka sopii visuaalisuuden ja lyhyiden kohtaustensa vuoksi helposti somessa jaettavaksi. Time-lehden arvostelu tituleeraakin Jokeria gif-elokuvaksi. Vaikka yksittäiset kohtaukset ovat voimakkaita, se on lopulta elokuva ilman filosofiaa ja siinä suhteessa siinä toteutuu ajallemme tyypillinen juurettomuus. Vaikka elokuva pyrkii irtisanoutumaan politiikasta, on se myös poliittinen, mutta valitettavasti poliittiset teemat on  jätetty puolitiehen ja niistä tulee kiusaantunut olo. Jatkuva alleviivaaminen aliarvioi katsojaa.

Elokuvan viittaukset esikuviinsa Taksikuskiin ja Komedian kuninkaisiin jäävät ohuiksi. Murhaajan psykologisointi tai inhimillistäminen ei ole uutta, sitä on tehty ennenkin, mutta jostain syystä tässä ajassa se herättää paljon puhetta varsinkin Yhdysvalloissa, jonka historia ja kulttuuri massamurhien suhteen on toki erilainen kuin Suomessa.

Ehkä sankarit ja antisankarit ovat aina olleet yliluonnollisten ominaisuuksien kautta riittävän kaukana meistä. He ovat pukeutuneet fiktiivisen suojaan, jonka avulla voimme nauraa heidän väkivallalleen. Sen sijaan että elokuva vähentää empatiaa, se ainakin aluksi  lisää sitä, mutta tällä kertaa väkivaltaista antisankaria kohtaan. Tutkija Kirsti Lagerspetz selvitti tutkimusryhmänsä kanssa, että juuri empatian syntyminen nousi keskeisemmäksi tekijäksi väkivallan vastustamiseen elokuvissa.  Ehkä tämä yllätyksellisyys on juuri elokuvan aiheuttama ristiriita. Antisankari, jonka moni meistä ovat mieltäneet lapsen mielellään vain puhtaaksi pahaksi, ei sitä kuitenkaan ole, vaan ristiriita pakottaa meidät katsomaan lähemmin. 

Tämän elokuvan Jokeri on inhimillinen mielenterveysongelmista kärsivät säälittävä reppana, jonka muodonmuutokseen riittää työn tarjoama klovnimaski ja hiusten värjääminen vihreäksi. Tyypillistä fiktiivistä etäännyttämistä ”kaukana, kaukana täältä hyvästä maailmasta” ei juurikaan tehdä. 

Elokuvan nostattama kohu on joiltain osin kummallinen, sillä elokuvataiteen historiassa on leikitty samaistumisella murhaajaan ja murhaajan inhimillistämisellä ennenkin. Jokerin teho perustuu juuri kyseisen teeman tuomiseen silmien eteen, jopa kuvottavan lähelle. Joaquin Phoenixin fyysinen näyttelijäsuoritus, läheltä kuvatut kohtaukset, hurjana  vääntyvä vartalo ja valuva räkä pakottavat meidät samaan huoneeseen hylkiön kanssa, jopa hetkeksi ymmärtämään häntä. 

Vaikka väkivalta tulee tuomita ja nähdä tekijä pahana, pystyy elokuva kuitenkin osoittamaan, että hirmutekojen takana voi olla äärimmäistä nöyryytystä, eristäytymistä, epätasa-arvoa, traumoja, väkivaltaa ja mielenterveysongelmia. Niiltä osin elokuva on psykologisesti uskottava. Pahaa tekevä päähenkilö ei ole enää kylmän viileä psykopaatti, joka syö ihmisten aivoja ja kuuntelee samalla klassista musiikkia. Sellainen on fiktiossa helpompi hyväksyä, se on meidän maailmamme ulkopuolella. 

Kuten pahuus ja antisankari myös Jokeri vahvistuu pahasta ja saa voimaa väkivallasta ja murhista, joiden sattumalta huomaa myös aiheuttavan laajempaa kapinavaikutusta köyhemmässä kansanosassa. Jokeri kuvaa mielestäni nöyrästi tätä ilmiötä, jossa niin sankarien kuin myös antisankarien maailmassa toimivat samat lainalaisuudet. Paha kasvaa pahasta ja lopulta joku kohotetaan haluamattaankin pahan symboliksi. Se vie ikivanhaan ajatukseen: Onko sodassa voittajia ja häviäjiä?

Lopun jopa gloorisen kohtauksen jälkeen, jossa Jokeri nousee verisenä auton konepellille, siirrytään mielisairaalaan. Suljetulla osastolla tapahtuva haastattelu osoittaakin koko tarinan vain hullun omnipotenssiksi kuvitelmaksi. Joiltain osin loppuratkaisu tuntuu laimelta väkivaltaglorian jälkeen, mutta palauttaa elokuvan kuitenkin sen logiikan maailman, jota ymmärrämme. Joku on hullu ja suljettu toisaalle. On kuitenkin vielä yhden vedätyksen paikka, sillä Jokeri poistuu huoneesta jättäen veriset jäljet lattiaan. Tämä hämmentäminen on turha.

Tutkimukset väkivaltaviihteen vaikutuksesta ovat ristiriitaiset. Toisaalta väkivaltaviihde näyttäisi toimivan puhdistavana kokemuksena ja fantasiat tuovat mahdollisuuden sijoittaa itsessä oleva paha fiktioon ja flirttailla myös vireystasoilla väkivallan kanssa. Näyttöä on myös siitä, että poikkeusyksilöille väkivaltaviihde aiheuttaisi vastakkaisia reaktioita. Näissä tilanteissa syyt ovat kuitenkin jossain muualla kuin taiteessa, vaikka turtumisteorioiden mukaan elokuvien väkivalta voi turruttaa pitkällä aikavälillä ja johtaa siten väkivaltatekoihin, on vaikea nähdä selvää syy-seuraussuhdetta, että elokuva trikkeröisi esimerkiksi incel-miehiä minkäänlaisiin tekoihin, sillä heidän taustansa ovat muualla. 

Elokuvan ansioksi jää supersankarielokuvien myytin rikkominen ja pahuuden ja vääryyden taustan kuvaamisen empatiaa herättävän näyttelijäsuorituksen kautta. Sen elokuva tekee voimallisesti, mutta tarjoaa myös yksilöille, jotka erottavat sisäisen ja ulkoisen todellisuuden toisistaan, työkalun pilkkoa tätä hämmennystä. Elokuva sotkee turvallisen ja etäännytetyn supersankarimyytin, antisankaruudella leikittelyn, lapsuuden mielikuvitusleikit ja aikuisen maailman realiteetit pahan kohtaamisesta keskenään, johon sen hämmentävä teho perustuu. 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *